Raili Nivarpää o.s. Klemetti


ONNEN HETKI

Aurinko taivaalla korkealla,
pääskyset leikkivät pilvien alla,
sirkkojen siritys kaikkialla.

Voin kesän kuulla,
voin kesän haistaa,
mesimarjojen makuna kesän maistaa.
Ja aurinko paistaa!

Silloin kultana heilimöi heinäpellot,
suvituulessa helisi kissankellot
ja tuoksuivat tuhannet kukkaset

puna-apilat, leinikit keltaiset
päivänkakkaran pienoiset auringot
kesätäyteiset mesiangervot.

Oli niitä helppo tarkastella,
nehän kukkivat silmäini korkeudella.

Kimalaiset lensivät kukasta kukkaan,
pari perhosta tyttösen silkkitukkaan.

Niiden kuulin kuiskivat toisilleen:
Mikä on tämä uusi kukkanen,
jolla ei ole juuret maassa
vaan paljain varpain kulkee
kukkien haassa.

Nelivuotias kukikas mekkonen yllä
oli yksin päiväkävelyllä.

KYÖKKIAPU

Ei tässä auta nurista,
mutta joskus hullunkurista
on vanhan parin huuhailu,
tämä keittiössä puuhailu.

Nääs nuorempina vuosinaan
mies ehtinyt ei kokkaamaan,

ei kyökkihommiin auttamaan,
oli kiire aina maalaamaan
tai muuten ruokaa vartoomaan.

En toki siitä suuttunut
ja nyt on aika muuttunut.

Hän nyt on altis auttamaan
ja ehtii kyllä vahtimaan,
että kattila on varmasti
ja ihan millin tarkasti
juuri levyn keskellä.

Mutta enhän tahdo estellä,
sillä onhan se niin
mukavaa

näin yhdessä lounas valmistaa.

Me kaikin keinoin pyritään
näin energiaa säästämään.

MIKSI?

Miksi en ole perhonen
miksi en kedon kukkanen,

miksi en kala hopeainen
enkä lintu laulavainen,

miksi en kekomuurahainen
tahi koppakuoriainen.

Miksi ja miksi,
ja vieläkin – miksi?

No, siksipä siksi
kun Luojalla olikin
oiva niksi
luoda pari ihmisiksi,
luomistyönsä jatkajiksi.

Ja siksipä siksi
ja juuripa siksi
minäkin olen nainen
enkä koppakuoriainen.

Tehtäväni olla on
lenkki elon jatkumon,
vaimo, äiti
apulainen.

Siis hyvin tarpeellinen
n a i n e n.

Comments are closed.